1970-luvulla ravintola-ala ja ravintoloissa syömisen tapa kasvoivat nopeasti. Vuosikymmen oli monin tavoin portti nykypäivään. Taloudellisista vaikeuksista (lama ja inflaatio), energiakriisistä, kaupunkien rappeutumisesta, rikollisuudesta ja ravintoloiden hintojen noususta huolimatta ravintoloissa käynti jatkoi kasvuaan.
National Restaurant Associationin puheenjohtaja julisti: ”Ulkona syöminen on merkittävä osa tämän hienon maan elämäntyyliä”, ja totesi vuonna 1976, että yksi kolmesta ateriasta nautitaan kodin ulkopuolella.
Ravintoloiden vieraanvaraisuutta edistivät monenlaiset asiat, kuten aiemmin kuivien osavaltioiden ja piirikuntien anniskelulakien höllentäminen, mikä toi lisää ravintoloita lähiöihin, luottokorttien yleistyminen, työssäkäyvien vaimojen ja äitien lisääntyminen, nuorisokulttuuri ja minä-sukupolven pyrkimys ajanvietteeseen.
New York oli esimerkkinä ongelmallisissa sisäkaupungeissa sijaitsevien ravintoloitsijoiden kohtaamista ongelmista. Rikollisuuden pelko esti ihmisiä menemästä ulos syömään. Ravintoloita suljettiin, vain harvat uudet avautuivat, ja rahapulassa olevat selviytyjät alkoivat vaihtaa vahvasti alennettujen aterioiden arvoseteleitä mainontaan. New Yorkin vaikeuksien keskellä Kalifornia koki kulinaarisen renessanssin, kuten muutkin maan osat. Silti suuri osa Yhdysvalloista halusi vain pihviä ja perunoita, ja hampurilainen oli maanlaajuisesti useimmin tilattu ruokalaji.
Joitakin ravintolamuotoja ja -konsepteja uhkasi vanheneminen, mutta uusia tuli markkinoille nopeaan tahtiin. Menossa, menossa tai poissa olivat automaatit, kahvilat, mannermainen keittiö, diners, drive-ins, muodollinen ruokailu, juutalaiset meijeriravintolat ja polynesialaiset ravintolat, puhumattakaan ranskalaisen eliittikeittiön herruudesta.
Pikaruokaketjut jatkoivat kasvuaan, ja yritysten määrä kasvoi noin kahdella kolmasosalla. Kasvu oli erityisen voimakasta Keskilännessä, joka suunnattiin niiden vetovoimalle alttiina alueena. Toledoon tuli Hardee’s, Perkins Pancakes, meksikolainen ketju ja vuonna 1972 kaksi Bob Evans -ravintolaa. Toinen ohiolainen kaupunki, Columbus, kastettiin uusien pikaruokaravintoloiden testimarkkinaksi, kun taas Fort Rileyn rajalla sijaitseva Junction City KS näytti franchising-yrittäjän pikaruokataivaalta. Sen sijaan Bostonin suurkaupungissa oli vuonna 1970 vain yksi Burger King ja yksi McDonald’s.
Ketjujen ja (halvan) keittiöhenkilökunnan puutteen myötä ravintolat käyttivät entistä enemmän valmisruokia ja mikroaaltouuneja. Vastauksena tähän kunnat eri puolilla maata antoivat asetuksia suojellakseen kuluttajia valheellisilta väitteiltä ruokalistoilla, joista monet keskittyivät sanojen ”tuore” ja ”kotitekoinen” väärinkäyttöön.”
Mutta samalla, kun pikaruoka valtasi maan, se koki etnisiin, käsityöläisruokiin ja luontaiselintarvikkeisiin erikoistuneiden ravintoloiden kukoistuksen. Hippi- ja feministiravintolat korostivat rehellisiä, talonpoikaistyylisiä aterioita. Kasvava kiinnostus ravitsemukseen teki salaattibaareista suosittuja. Pavunversoja, kesäkurpitsaa ja enemmän kalaa ilmestyi ruokalistoille. Ruokailijat oppivat, että kiinalainen ruoka ei rajoittunut pelkästään kantonilaiseen ruokaan, vaan se saattoi olla myös mandariinilaista, szechuanilaista tai hunanilaista. Aiemmin ylellisen sisustuksen, moitteettoman palvelun ja kuuluisien suojelijoiden taakse jäänyt ruoka nousi keskipisteeseen luksusravintoloissa, kun ne poistivat Beef Wellingtonin ohjelmistostaan ja ottivat vastaan kutsun kulinaristiseen luovuuteen ja aitouteen.
Vaikka se ei ollut tuntematon aiempina vuosikymmeninä, ravintola-viihde-tapahtumapaikkana pääsi täyteen kukoistukseen, kun teemaravintoloiden, joilla oli sietämättömän söpöjä nimiä, kuten Orville Beanin lentävä lentävä kone, kuten Orville Beanin lentävä kone & Fixit Shop, lisääntyi. Täydentääkseen vanhojen lasimaalausten, puhelinkoppien ja parturi-kampaajien tuolien vähenevää tarjontaa ravintola-alan kalusteyritykset alkoivat valmistaa antiikkiesineitä jäljitelmiä.
Kuinka hullu ja sekava ruokamaisema olikin, Amerikasta oli tullut ravintoloiden maa jokaiseen makuun ja jokaiseen kukkaroon.
Highlights
1971 – Berkeleyssä Kaliforniassa Alice Waters ja ystävät perustivat Chez Panissen, mikä merkitsi korkeakouluopiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden siirtymistä ravintola-alalle, ammatinvalinta, jolla alkoi olla arvovaltaa.
1972 – NYC:ssä sijaitsevaa Le Pavillonia pidettiin Yhdysvaltain hienoimpana ranskalaisena ravintolana, sulkee ovensa. Kansas Cityssä MO:ssa avautuu ensimmäinen Houlihan’s Old Place, joka on koristeltu nostalgiaa herättävillä koristeellisilla yksityiskohdilla, samoin kuin Mollie Katzenin luonnonmukaista ruokaa tarjoava Moosewood-ravintola Ithacassa NY:ssä.
1972 – Vuodesta 1855 kuivunut Evanston IL, Naisten kristillisen maltillisuusliiton (Women’s Christian Temperance Union, Women’s Christian Temperance Union) kotikaupunki Evanston IL:ssä myöntää anniskeluluvat kahdelle hotellille ja kuudelle ravintolalle. Niiden liiketoiminta kaksinkertaistuu muutamassa kuukaudessa.
1973 – Los Angelesin piirikunnasta tulee maan ensimmäinen hallintoalue, joka säätää ”totuudenmukaista ruokalistaa” koskevan asetuksen. Pilottiohjelman aikana Malibussa sijaitseva luonnonkaunis Sea Lion -ravintola jää kiinni saman kalan myynnistä viidellä eri nimellä ja viidellä eri hinnalla.
1974 – Chicagolainen ruokakirjoittaja heittää kylmää vettä väittelyihin siitä, missä ravintolassa on paras lasagne, ja väittää, että väittelijät ”ovat saattaneet löytää saman lasagnen ravintoloissa eri puolilla maata” Invisible Chef-, Armour- tai Campbell’s-ravintoloiden ansiosta.
1974 – Ravintoloitsija Vincent Sardi johtaa kampanjaa, jonka tarkoituksena on saada newyorkilaiset syömään ulkona, ja väittää, että kaupungin suurimmat ravintolat ovat menettäneet jopa 20 prosenttia liiketoiminnastaan kahden viime vuoden aikana, mikä on johtanut 20 johtavan ravintolan sulkemiseen.
1976 – Ravintolatoimittaja Rykoffin toimitusjohtaja sanoo, että hänen yrityksensä toimitti ennen kokonaisia tomaatteja, mutta nyt se toimittaa kuutioituja tomaatteja, ”koska toimijoilla ei ole varaa maksaa paloittelusta”.”
1976 – Richard Melmanin chicagolainen ravintolayhtiö Lettuce Entertain You Enterprises, RJ Gruntsin, Great Gritzbe’s Flying Food Show’n ja Jonathan Livingston Seafoodin ylläpitäjä, avaa Lawrence of Oregano -ravintolan ja valmistautuu ottamaan haltuunsa räikeän Pump Roomin.
1977 -Teollisuuslehti Restaurant Business julkaisee tutkimustuloksia, joiden mukaan aviomies-& ja vaimoparit syövät keskimäärin kahdesti kuukaudessa ulkona, käyttävät 14,75 dollaria plus juomarahat, suosivat rentoja ravintoloita ja tilaavat ennen illallista cocktaileja ja ruokia, joita he eivät saa kotona. Myynnillä mitattuna Lincoln NE on yksi maan johtavista kaupungeista ulkona syömisessä.
1977 – San Diegossa on nyt ravintoloita, jotka ovat erikoistuneet eri puolilta maailmaa peräisin oleviin ruokalajeihin, ja erään tarkkailijan mukaan tämä parannus on osittain seurausta uudesta ilmailu- ja avaruusteollisuudesta.
1978 – Columbia MO:ssa asuva arvostelija valittaa: ”Tiililattia ja pylväät, vanhat valokuvat, Tiffany-lamput, lasimaalaukset ja koristeet koppien yläosissa sekä pyörivät yksiteräiset, vanhanaikaiset tuulettimet ovat nykyään tuttua sisustusta, ja olen alkanut hieman kyllästyä niin monien ravintoloiden samankaltaisuuteen.”
1979 – Vuoden lopulla ravintola-arvostelija Phyllis Richman toteaa, että yhä useammat ihmiset käyvät ulkona syömässä kuin koskaan ennen, mikä on muuttanut aikoinaan ankean Washington D.C.:n ”niin sanotuksi ravintolakaupungiksi”
.