Vuonna 1872 Charles Blair Macdonald purjehti kuusitoistavuotiaana Chicagosta Atlantin yli höyrylaivalla asuakseen isoisänsä luona St Andrewsissa opiskellakseen Auld Grey Toonin yliopistossa. Hänestä tuli nopeasti taitava golfissa, ja vuoden sisällä hän pelasi otteluita Old Tom Morrisin ja tämän pojan Young Tomin kanssa. Hänen ihastuneita muistojaan on kerrottu hänen kirjassaan Scotland’s Gift – Golf.
Hän palasi Chicagoon vuonna 1874 ja huomasi kotimaansa olevan taloudellisessa kriisissä. Laman pysyvät vaikutukset rajoittivat Macdonaldin golfaustoiveita vuoteen 1892 asti, jolloin ystävä (senaattori Farwellin vävy) pyysi häntä rakentamaan alkeellisen 7-reikäisen kentän appensa Lake Forestin kartanon alueelle. Golfin pelaaminen Chicagon alueella oli vihdoin aloitettu, mutta Macdonald kyllästyi nopeasti lyhyeen kenttään ja siirtyi Belmontiin, jossa 18 reikää oli pelattavissa kesään 1893 mennessä.
Tänään tällä paikalla on jäljellä Downer’s Grove GolfClubille kuuluva 9-reikäinen kenttä, ja viisi alkuperäisistä rei’istä on edelleen pelattavissa. Yksi näistä, par kolme 8., on löyhä tulkinta NorthBerwickin Redanista, joten kyseessä on luultavasti yksi ensimmäisistä tapauksista, joissaMacdonald siirsi kuuluisan skotlantilaisen golfkenttäarkkitehtuurin piirteen Amerikkaan.
Vuonna 1894 Theodore Havemeyer ja Newportin klubin jäsenet ehdottivat, että uusi kansallinen mestaruuskilpailu järjestettäisiin Rhode Islandilla. ”C. B. Macdonald oli hurmioitunut”, kirjoitti George Bahto teoksessaan The Evangelist of Golf… ”Mahdollisuus näyttää golfaustaitonsa vertaistensa edessä ja voittaa Amerikan ensimmäinen mestaruuskilpailu vetosi hänen valtavaan egoonsa.” Macdonald hävisi yhdellä lyönnillä W. G. Lawrencelle: ”Helvetti pääsi valloilleen. Macdonald moitti lapsellisessa kiukkukohtauksessaan Newport Clubin turnauskomiteaa tavasta, jolla turnaus oli järjestetty… Macdonaldin vakuuttamana tai ehkä hänen rauhoittamisensa vuoksi komitea suostui järjestämään ottelupelitapahtuman uudella pelipaikalla.”
Kuukautta myöhemmin St Andrew’s Golf Clubilla Yonkersissa Macdonald hävisi loppuottelun. ”Murtunut Charles B. Macdonald voitti hopeamitalin”, jatkaa George Bahto, ”ja Larry Stoddart sai kulta- ja timanttimitalin Yhdysvaltain ensimmäisenä amatöörimestarina. Taas väärässä. Kaikkien tyrmistykseksi Macdonald lähti jälleen tiradille, kiukutteli ja raivosi ja mustamaalasi Stoddartin aivan kuten hän oli tehnyt William Lawrencen kohdalla… Nyt kaksi mestaruutta oli tuhoutunut tämän syrjäytyneen chicagolaisen härkäpäisen ja dominoivan persoonallisuuden takia, ja jotakin oli tehtävä… Nyt riitti, ja oli ilmeistä, että oli muodostettava vahva hallintoelin pitämään järjestystä yllä ja ehkäisemään tämänkaltaiset tapahtumat tulevaisuudessa… Joulukuun 22. päivänä 1894, alle kahdeksan viikkoa sen jälkeen, kun Macdonald oli pilannut kaksi ensimmäistä tapahtumaa, New Yorkissa pidettiin historiallinen kokous… Pelin eturintamassa olevat keskeiset seurat Amerikassa liittyivät virallisesti yhteen ja synnyttivät Amateur Golf Association of the United States -yhdistyksen.”
Macdonaldin raivokohtauksista huolimatta golf oli nopeasti kasvattamassa suosiotaan, ja nuori Chicago Golf Club kasvoi pian Belmontissa sijainneesta kiinteistöstään ja muutti Wheatoniin, jossa Macdonald, Henry Wigham ja James Forgan suunnittelivat uuden kentän, joka avattiin pelattavaksi vuonna 1895, samana vuonna, jolloin Macdonald voitti vihdoin ja viimein ensimmäisen ”virallisen” U.S.A.:n amatöörikisan.S. Amateur Championshipin Newport Country Clubilla kolmannella yrityksellä.
Macdonald yritti kilpailla golfin korkeammilla tasoilla, mutta ei voittanut toista Amateur Championshipiä. Häntä kiehtoi Royal Liverpool Golf Clubin Horace Hutchinsonin kirjoittama artikkeliGolf Illustrated -lehdessä otsikolla: ”Mitkä ovat maailman vaikeimmat reiät”. Vastauksia saatiin useilta British Openin mestareilta, jotka mainitsivat muun muassa North Berwickin Redanin, Prestwickin Alppien ja Royal St George’sin Maidenin reiät. ”Nämä keskustelut herättivät varmasti Charlie Macdonaldin huomion”, kirjoittaa George Bahto. ”Miksei Amerikassa saisi olla samanlaista golfia kuin Brittein saarilla?”
Macdonald keksi vuonna 1901 ilmauksen ”Golf Architecture” ja julistautuu ”Amerikan golfarkkitehtuurin isäksi”. Seuraavana vuonna Macdonald teki ensimmäisen useista matkoistaan Eurooppaan, jossa hän tutki ja luonnosteli Britannian parhaita golfreikiä. Hänen suunnitelmissaan ei ollut vain kopioida reikiä vaan myös parantaa niitä, jotta hän voisi rakentaa ”The Ideal Golf Links” takaisin Amerikkaan.
Palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1907 Macdonald värväsi 70 jäsentä, joista kukin maksoi 1 000 dollaria, ja hän ryhtyi hankkimaan sopivaa aluetta ihanteelliselle kentälleen. Ensin hän yritti tuloksetta ostaa Shinnecock Hillsin – jäsenten suuttumuksesta – ja päätyi lopulta viereiseen 450 hehtaarin alueeseen, joka oli Peconic Bayn rannalla. Sitten hän palkkasi paikallisen maanmittarin Seth Raynorin. Macdonaldin luonnosten avulla Raynor ”paikallisti mahdolliset paikat ja korkeudet viheriöille, tiille ja väylän kääntöpaikoille”, jatkaa Bahto, ”Macdonald puuhasteli loputtomasti reittisuunnitelman kanssa. Lopulta, kuukausien suunnittelun jälkeen, hän oli valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen.”
Macdonald värväsi Raynorin karttojen ja Macdonaldin piirustusten toteuttamiseen Henry Wighamin (Yhdysvaltain amatöörimestari vuosilta 1896 ja 1897) ja useita muita apulaisia, kuten Devereux Emmetin (toinen uraauurtava yhdysvaltalainen golfkenttäarkkitehti). Vuonna 1908 National Golf Links of America perustettiin, mutta kesti vielä kolme vuotta ennen kuin kenttä avattiin virallisesti.
Macdonaldista ja Raynorista tuli hyviä ystäviä, ja heidän yhteistyönsä kesti lähes kaksi vuosikymmentä ennen Raynorin ennenaikaista kuolemaa vuonna 1926 51-vuotiaana. Kaksikko teki yhteistyötä vain kymmenessä muussa hankkeessa, joista kolmea ei valitettavasti enää ole olemassa – Lido Club, Links Club ja Ocean Links. National Golf Links of American lisäksi Macdonaldin ja Raynorin merkittävimpiä yhteissuunnitelmia (jotka ovat edelleen olemassa) ovat Piping Rock ja Sleepy Hollow.
Kaksi vuotta ennen Raynorin kuolemaa hän palkkasi akateemikon nimeltä Charles ”Josh” Banksin auttamaan kasvavan työmäärän kanssa. Tässä vaiheessa Macdonald oli 68-vuotias ja hänen yhteissuunnittelunsa Raynorin kanssa oli alkanut jo vuonna 1923 Mid Ocean Clubilla Bermudalla. Vuonna 1924 Charles Banks vieraili Bermudalla ja avusti Raynoria kentän rakentamisessa. Mid Oceanin uskotaan olevan ainoa kenttä, jossa nämä kolme tekivät yhteistyötä.
Macdonald jatkoi National Golf Club Linksin näpertelyä pitkälle 70-vuotiaaksi. Vuonna 1939 ”amerikkalaisen golfarkkitehtuurin isä” kuoli Southamptonissa, lähellä rakastamaansa linksia.
Snippets:
World Golf Hall of Fame: ”Monia tarinoita riittää, mutta yksi, joka erottuu edukseen, koskee hänen rakastamaansa National Golf Linksia. Kun eräs uuden klubin jäsenistä mainitsi Charlielle, että klubin pitäisi rakentaa kentälle samanlainen tuulimylly kuin ne, joita Long Islandin tuossa päässä on ollut 1600-luvun lopusta lähtien, jotta siitä saataisiin voimaa viljan jauhamiseen, Charlie suostui ja rakennutti sellaisen. Ja kun se oli valmis, hän lähetti rahoittajalle laskun sen rakentamisesta! Vielä tänäkin päivänä komea tuulimylly seisoo Nationalin kakkosviheriön ja 17. tiin välissä.”
Syyskuussa 2019 ilmestyneessä GolfWorldmagazinen C.B. Macdonaldia käsittelevässä profiilissa Michael Hurdzanhän sanoi tämän arkkitehdin kunnioittavasta tittelistä ’Fatherof American Golf Course Architecture’ tai jopa ’Father of AmericanGolf’:
”Monet ovat halukkaita antamaan hänelle nuo tittelit. Hän on yhtä tunnettu kuin kuka tahansagolfarkkitehti Yhdysvalloissa ja siihen viitataan usein.henkilökohtaisesti en usko siihen. On muitakin – Tom Bendelow, Duncanin veljekset, Willie Park, Donald Ross – joilla oli valtava vaikutus.”
Juuri nämä kaverit toivat pelin ihmisille – Macdonald loi 19 golfkenttää. Bendelow noin 600. Macdonald oli ylimielinen, ei sympaattinen.Hän piti luokkaeroista. Jos olisimme jättäneet sen hänen harteilleen, golf olisi ollut kuninkaallinen peli, ei yleisön peli.”
Ote
Kirjoituksesta The Story of American Golf by Herbert Warren Wind: ”Varhainen golf Chicagossa on tarina yhdestä miehestä, Charles Blair Macdonaldista, jonka kaikki, jotka tunsivat hänet, ja Charles Blair Macdonald tunnistivat mitä merkittävimmäksi persoonallisuudeksi. Macdonaldiin saattoi suhtautua vain kahdella tavalla. Joko piti hänestä kovasti tai inhosi häntä kovasti. Keskitietä ei ollut.
Massiivisella ruumiinrakenteella ja suurella voimalla varustettu C. B. Macdonald, jonka luontaista itsevarmuutta tuki huomattava omaisuus, jääräpäinen, lojaali, huumorintajuinen ja älykäs, osallistui kaikkiin amerikkalaisen golfin kiistoihin kuolemaansa asti vuonna 1928. Hänen ihailijoilleen ”Old Charlie” oli nero, jonka mieli ei koskaan erehtynyt. Hänen vastustajiensa mielestä Macdonaldin panos oli paljon suurempi kuin hänen ryöstelevä egonsa.
Yksi syy siihen, miksi Charles Blair Macdonald sai vankkoja vihollisia, oli se, että hän pakotti muut miehet, jotka olivat tottuneet johtajuuteen ja jotka halusivat innokkaasti osallistua golfin kasvattamiseen, luulemaan, että hänet ja vain hänet yksinään oli jumalallisesti nimitetty valvomaan pelin leviämistä Amerikassa.
Heidän oli myönnettävä, että iso mies, jolla oli isot viikset, pelasi peliä erittäin hyvin, luultavasti paremmin kuin kukaan muu amatööri maassa, mutta hänen asenteensa muiden ihmisten golfia kohtaan suututti heidät. Miksi hän vaati olla niin tiukkapipo sääntöjen suhteen, ja miksi hän haikaili vastustajiaan havaitakseen pienimmänkin St Andrewsin sääntöjen rikkomisen?
Tämä oli Amerikka, ei Skotlanti. Heidän mielestään golfin piti antaa kehittyä luonnollisesti Amerikassa, ja jos pelin persoonallisuus koki uudella paikkakunnalla maltillisia tarkistuksia, se oli terve merkki. Macdonaldin sokea uskollisuus sille tavalle, jolla hänelle oli opetettu peliä St Andrewsissa, ei auttanut lajia löytämään juuriaan Amerikassa.
Charlie Macdonald oli äärimmäisen puhelias mies, ja vuosien mittaan hänen sanansa sekä tekonsa tarjosivat runsaasti tietoja niille, jotka leimasivat hänet arkkireaktionääriksi. Aina kun pelin kasvu synnytti uusia sääntöjä, Macdonald antoi ymmärtää, että golf oli ollut paljon parempi vanhoina aikoina, jolloin alkuperäiset kolmetoista sääntöä, eikä muita sääntöjä, hallitsivat peliä.
Seuraavat kansalliset, lohkokohtaiset ja paikalliset säännöt aiheuttivat vain tarpeetonta sekaannusta, ja ne olivat tarpeettomia, jos ”pelin henki vallitsi”. Hän vastusti kaikkia liikkeitä, joilla sallittiin pallojen pyyhkiminen mutaisilla viheriöillä, ’preferred lies’ vastaan; kaikissa olosuhteissa. Pallon koskettaminen kädellä oli hänelle vastenmielistä.
Kun kampanja stymien poistamiseksi oli päivän puheenaihe, Macdonald ilmoitti vastustavansa jyrkästi muutosta, joka ”selvästi alentaisi pelin moraalia”. Hän paheksui neljän pallon otteluita ”alennustilana”, kun tämä ottelumuoto uhkasi syrjäyttää foresomen, kilpailutyypin, jossa kahden miehen joukkueiden kumppanit pelaavat vuorotellen lyöntejä ja lyövät vuorotellen tiiltä.
Hän oli surullinen, kun vanha punainen takki, golffarin tunnusmerkki, korvattiin parittomalla takilla ja lopulta villapaidalla. Elämänsä loppupuolella, kun golffarit kantoivat laukussaan jopa kaksikymmentäviisi mailaa, hän pelasi vain kuudella mailalla vastalauseena liiallisuutta vastaan.”
Bibliografia:
George Bahton kirjoittama Charles Blair Macdonaldin – Golfin evankelista – tarina on mukaansatempaava teos, joka pureutuu syvällisesti Macdonaldin, Raynorin ja työtoverinsa Charles Banksin työhön.